Netti on tulvillaan pikku tsirbunoita joilla on jokin fiilistely siitä että ne haluaa anailla ja laihduttaa huvin vuoksi, haluaa siarastella jne. Mua kävi vituttamaan ne samat saatanan ruikutukset ja stressaamiset siitä miten olla syömättä koulussa tai piilottaa häröilyt vanhemmilta. Nyt mä olen tässä, yhtään sen parempana tai huonompana turpa auki omista pärähdyksistä.
Mä en ole koskaan yrittänyt piilotella kipeilyäni vanhemmilta, saati nyt sitten myöhemmin mieheltäni. Mulla on lapsi joka syö hyvin ja on maailman paras ja mä toivon että niin se tulis olemaankin. Mun sairaus/sairaudet on mitä ne on enkä mä tule koskaan pääsemään irti tästä kaikesta hulluudesta mitä mun pään sisällä liikkuu mut mä toivon ettei se vaikuta negatiivisesti mun lapseeni. Ehkä siksi mä haluan päristä tänne, tähän blogiin enkä ääneen kotona.
Mulla on sairauksieni kanssa hyviä aikoja ja huonoja aikoja, hyvät ajat on niitä jolloin mä pystyn keskittymään muuhunkin ja oikeasti elämään, kun voin fyysisesti hyvin, painoo on ja lihakset on kondiksessa. Huonot ajat on niitä kun kaikki oireilut iskee päälle yhtäaikaa; mä olen vainoharhainen, masentunut, ahdistunut, mulla on ruumiinkuvan häiriöitä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, puhelinkammoa, ihmisvihaa, melodraamaa, maniaa, hypetystä, hajoomista, laihduttamista, itsensä ruoskimista viimeiseen hengenvetoon asti, unihäiriöitä, painajaisia, huimausta, heikotusta, väsymystä, uupumista, itkukohtauksia, raivokohtauksia ja muuta aggressiivisuutta, sairaalloista mustasukkaisuutta, päihteiden käyttämistä ja kaiken hyvän kadottamista.
Mun päässä naksuu ja pahasti. Ja kun naksuu se on kuin kiertopotku päähän; näkyy tähtiä, silmissä sumenee ja todellisuus unohtuu. se todellinen kontrolli ja balanssi katoaa, BUM.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti