Skarppaaminen

Karkasin auton ikkunasta liikennevaloissa. En edes tuntenut niitä tyyppejä, eikä ne pysäyttänyt autoa kun käskin ja ne oli laittanut ovet lukkoon. Voi vittu. Se on pakko lopettaa ryyppääminen, tää on jo ihan naurettavaa.  Reidessä on meiletön kaunis mustelma, en ole ikinä saanut tuollaista -toisaalta en ole ikinä karannut autosta ja varsinkaan sellaisella tohinalla. Kerroin miehelleni mitä oli tapahtunut ja tottakai se oli ihan järkyttynyt mun toiminnasta. Et miks mä sekoilen niin paljon, eikö vois jo skarppaa. Totta. Niin helevetin totta. Skarppaa.

Kaiken lisäksi en ole taaskaan yhtään tyytyväinen saavutukseeni joka on -ei mitään. Ton ryyppämisen takia mä nyt olen tähän painoon jämähtänyt enkä voi sietää sitä. Mä en vaan suostu olemaan tällainen ihrainen elukka, täytyy palata vahtimiseen ja kurittamiseen. Joku sanoi että kaikki tarvii rajoja, koska rajat on rakkautta. Et myös aikuiset tarvii rajoja, mut niitä ei voi asettaa kukaan muu kuin itse. Mun rajat ei taida ihan olla rakkautta -tai ehkä ne on, mut vaan jotenkin vääristyneenä.

Jos skarppais ja etsis töitä, edes osa-aikaista. Sais rytmiä tähän koneistoon ja ehkä tulis tehtyä muutakin kuin telottua itseensä ihan koko ajan. Alkaa vituttamaan nämä mustelmat ja vekit jota tulee harva se päivä.

Miten sitä voikin olla näin itsetuhoinen kakara. En leikkaa, en viillä, torpedoin muuten kaiken ja asetan itseni vaaratilanteisiin sillä että väitän etten välitä. Että pitäähän elämä elää. Ja silti tietää et jos elää näin, kuolee.